Matkani takaisin Elämään

Joskus työhaasttelussa työnantaja kysyy; ”Mitä heikkouksia sinulla on?” tai ”Mitä parannettavaa löydät itsestäsi ja työstäsi?”

Jos jätetään ulkonäköasiat sikseen, olen viime aikoina pohtinut samaa kysymystä mielessäni hyvin usein. Mitä parannettavaa minulla olisi?

Tänään huomasin että olen Luovuttaja. Se ei tullut yllätyksenä mutta jotenkin se iskostui vahvasti tajuntaani vasta ensimmäistä kertaa. Jos joku vähänkään menee pieleen, on se sitten työasia,saunan pesän sytyttäminen tai kauppareissu,lyön hanskat tiskiin heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Pahimmassa tapauksessa en palaa asiaan enää ollenkaan.

Asian ”oivaltaminen” tapahtui tänään kun olin lisäämässä puita saunan pesään. Muu perhe oli jo saunonut ja minä olin viimeisenä vuorossa. Yksi iso puu ei sitten mahtunutkaan pesään joten jouduin ottamaan palavan puun pois ja poltin siinä samassa käteni. Heitettyäni vettä puun päälle, olin vihainen sekä turhautunut ja mietein että p****le jääköön saunareissu sikseen! Sitten pysähdyin. Uusi ”elämäntapakatsomukseni” nykyään on kysyä itseltäni ”tätäkö minä todella haluan?” Kysyin siis itseltäni Tätäkö haluan? Haluanko jättää rentouttavan saunakäynnin väliin vain sen takia että yksi pieni vastoinkäyminen suututti minut? Haluanko aiheuttaa puolisolleni pahaa mieltä kiukuttelemalla pieleen menneestä saunareissusta koska taatusti se oli hänen vikansa,ettei puu mahtunut pesään. Vastaus oli  ei. En halunnut. Joten hoidin saunareissun loppuun ihan normaalisti. Siinä saunan lauteilla istuskellessani mietin asennettani. Nyt kyse oli pikku asiasta, mutta samanlainen asenne minulla on myös isompia asioita kohtaan; laihdutusta, opiskelua, siivoamista, ruuan laittoa…ym. Sen takia en ole koskaan menestynyt elämässä enkä päässyt pitkälle, saavuttanut mitään oikeasti tärkeää. No perhe tietty mutta sitä minulle on suotu, huolimatta asenteestani. Ainoastaan lasten kasvatus taitaa olla sellainen osa missä olen pitkäjännitteisempi. Siinä on usein mahdotonta luovuttaa vastoinkäymisten tullessa 😀

Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata asennettaan ja elämäntyyliään joten lupasin itselleni että teen muutoksen; en enää luovuta niin helposti. Kerrastahan se ei käy mutta luultavasti tästä lähtien mietin, oliko tässä nyt kaikki jonka voin tämän asian hyväksi tehdä.

Muutosta on hyvä tehdä pikkuhiljaa, asia ja askel kerrallaan. Haastaa itsensä ja asenteensa ja kysyä tarpeeksi usein; Mitä MINÄ haluan?

Näin jälkeenpäin on vaikeaa nähdä koska se on alkanut, missä ja minkä tapahtumien seurauksena. Kumpa voisikin osoittaa jotakuta syypäätä sormella ja julistaa ”tuo sen aloitti”. Luulen itse että se on alkanut salakavalasti, pikkuhiljaa. Aivan kuin penkereen reuna joka pikkuhiljaa tiputtaa maata ohi virtaavaan jokeen kunnes joku huomaa että perskeles, siinä meni koko mökki ja saunarakennus myös, virran mukana ajelehtimaan.

Luultavasti vajoaminen alkoi jo kun olin täyttänyt 18. Toinen kasvattivanhemmistani kuoli, äkisti ja yllättäen. Jos tämä olisi jäänyt ainoaksi menetykseksi, olisi asian voinut vielä korjata. Mutta seuraavan kolmen vuoden sisällä menetin myös toisen kasvatusvanhempani ja biologisen äitini. Äkkiä huomasin olevani ilman perhettä, ilman mitään turvaverkkoa ja vailla kompassia joka olisi edes antanut suuntaa mihin päin mennä. Vähemmästäkin suuntavaisto katoaa.

Harhailin pimeydessä, täydellisessä sumussa, seisoin kallion jyrkänteellä ja huusin jotakuta pelastamaan. Jouduin täydellisesti eksyksiin sillä matkalla kunnes minut sieltä pois johdatti nykyinen aviomieheni. Siinä vaiheessa olin jo hukannut olennaisen osan itsestäni joten loput oli helppo karistaa.

Minusta tuli äiti. Omaksuin sen roolin niin vahvasti että se peitti kaiken alleen. Uhrauduin perheelleni ja lapsilleni. En koskaan ajatellut että siinä olisi mitään väärää. En edes ihmetellyt miksi en ollut koskaan tyytyväinen mihinkään, en itseeni sen pahemmin kuin asuntoonkaan. Meidän piti muuttaa useasti kun en yhtäkkiä viihtynytkään talossa jonka piti olla täydellinen. En kertaakaan ajatellut että syypää tyytymättömyyteen voisin olla minä itse.

Herätys alkoi viime keväänä 2016. En taaskaan tiedä mikä sen laittoi alulle, siinä oli varmasti taas monta liikkeellepanevaa voimaa.

Yksi niistä oli lääkärikäynti, johon menin valittamaan väsymystä. Olin varma että minulla kilpirauhasen vajaatoiminta. Olin jo muutamaan otteeseen yrittänyt toitottaa sitä eri lääkäreille mutta en saanut muutakuin kehotuksen ”jättämään googlaukset vähemmälle” ja ottamaan tupla-annoksen vitamiinia.

Tämä lääkäri kuunteli hetken vuodatustani. Katsoi sitten silmiin ja sanoi suoraan päin naamaa ystävällisesti; ”sinun väsymyksesi taitaa johtua tuosta  runsaasta ylipainosta. Oletko kokeillut tiputtaa painoa?” Jatkoi vielä kysyen olenko harkinnut lihavuusleikkausta. Raivoissani poistuin vastaanotolta ja purnasin miehelleni monta tuntia ”lääkäreistä jotka haluaa loukata ja nöyryyttää potilasta”.

Pikkuhiljaa kuitenkin se ajatus lähti kasvamaan. Ensin tuli järkytys siitä että olenko MINÄ oikeesti NIIN lihava että minulle ehdotetaan lihavuusleikkausta!? Mutta kyllä se totta oli, vaaka kertoi sen mittarin heiluessa yli 140kg lukemien. En nähnyt itseäni peilistä niin. Olen sielultani se iloinen, kevyt, liikkuvainen, kaunis teinityttö joka olin monta kymmentä kiloa sitten.

Hiljalleen aloin huomaamaan kuinka lihavuus vaikeuttaa elämääni ja mitä kaikkea olen jättänyt sen vuoksi pois elämästäni. Toki kaikki mitä olen ”hukannut” itsestäni, ei johdu painostani. Se on vain iso osa mutta ei suinkaan kaikki. Minun on opeteltava itseni uudelleen ja kysyttävä useasti ”pidänkö todellakin tästä”.

Pelottaa hieman millainen ihminen tuolta syvältä löytyy, onko se vähääkään sellainen joka on ollut tähän asti. Sen tiedän ettei tämä projekti ja sen tulos ole varmasti kaikkien mieleen. Tärkeimmät ihmiset ovat kuitenkin tukenani. Tiedän varmasti vain, että tätä prosessia ei voi estää, sillä on selvä tarkoitus ja määränpää.

Matka itseni etsimiseen on alkanut. Tervetuloa mukaan.